Inkerin kirkko

Piispa Aarre Kuukauppi on omassa perheessään kokenut läheltä inkerinsuomalaisten ilot ja surut. Antreasta lähtöisin olevat Kuukaupit kulkivat vainojen vuosina pitkän ja ankaran matkan Papusin kylästä läheltä Kelttoa Krasnojarskin alueelle ja sieltä Karjalan kautta takaisin Kelton Vanhaankylään.

Perheessä vaalittiin hengellistä perintöä kaikissa vaiheissa. Laurikkalan rippikouluissa olivat monet nuoret tulleet elävään uskoon, eikä se haihtunut tuhansien kilometrien päässäkään. Jotkut säilyttivät virsikirjansa ja Raamattunsa, jotka olivat yhteisessä käytössä.

- Äiti uskalsi taistella, Aarre Kuukauppi kertoo. Inkeriläisperheiden keskellä oli rohkeita äitejä ja isiäkin, jotka opettivat Raamattua, virsiä ja katekismusta lapsilleen. Näin tapahtui myös Kuukaupeilla. Kylvetty siemen iti.

Miksi olen olemassa?
Kun Aarre Kuukauppi aikuistuneena nuorena palasi Siperiasta 1973 karaistuttuaan siellä kaksi vuotta armeijassa, hänen sisimmässään oli alkanut kehittyä kysymyksiä: Kuka minä olen? Miksi olen olemassa?

– Halusin päästä syvemmälle suomalaisuuteen. Kotona oli puhuttu köyhää, yksinkertaista suomea. Rupesin kieliharjoitteluksi lukemaan suomalaisia kirjoja, joita sain käsiini. Kansan Uutiset oli ainoa saatavilla ollut suomenkielinen lehti, jota myös luin oppiakseni kieltä.

Hän alkoi myös Leningradin kadulla tehdä tuttavuutta suomalaisten kanssa, vaikka siitä olisi voinut tulla vaikeuksia. Kerran 17-vuotias Aarre lähti kävelylle Nevskillä tapaamansa suomalaisen kanssa.

– Puhuin kankeaa kieltä, mutta hänelle oli yllätys, kun joku osasi suomea. Kun erosimme Astorian edessä, käsivarteeni tarttui synkännäköinen mies, joka syytti minua tekemästäni rötöksestä, uhkaili vangitsemisella ja käski katsoa, että se oli viimeinen kerta.

Nuorista tuli todistajia
Aarre Kuukaupin isän veli oli lähtenyt vallankumouksen jälkeen Suomeen. Kun Marja-Liisa Aarnio tuli Leningradiin opiskelemaan venäjää ja tekemään samalla hengellistä työtä, ja hänen kauttaan löytyivät Suomen sukulaiset, Vantaalla asuvat serkut. Kaksi heistä oli helluntailaisia.

Serkut alkoivat rohkeasti pitää yhteyttä sukulaisiin rajan takana. Aarre Kuukauppi koki näihin aikoihin hengellisen herätyksen. Uskovien piiri alkoi vetää häntä ja Raamattu kiinnostaa. Kymmenkunta nuorta alkoi kokoontua kodeissa.

-Emme olleet ottaneet koulussa rintaamme Leninin merkkiä, emme punaista nauhaa emmekä kolmannessa vaiheessa annettua punaista tähtimerkkiä. Toiset lupasivat korkealle viritetyssä juhlassa valalla olla puolueelle uskollisia ja taistella leninismin puolesta viimeiseen verenpisaraan asti. Ideologia oli kehitelty veren ympärille. Opettajille oli shokki, kun me muutamat kieltäydyimme. Se oli meille selkeä todistuksen paikka, piispa muistelee nuoruuden ratkaisuja.

Halusimme toimia avoimesti
Samaan joukkoon kuuluivat mm. Lempi Husu, nykyisin Laukkanen, ja hänen sisarensa Ella. Aarre Kuukaupin vanhin veli Viljo tuli myös samaan aikaan uskoon. Yhteisissä kokoontumisissa tarvittiin ohjelmaa, ja Aarre Kuukauppi sai ensimmäiset kokemuksensa saarnaajan uralla. Joukkoa myös tarkkailtiin. – Meihin liittyi nätti tyttö, jota lopulta eivät uskonasiat edes kiinnostaneet. Hän oli ilmiantaja, joka lähti pois kun näki meidän vain keskustelevan Kristuksesta ja uskovan elämästä. Sen jälkeen hän meni baptisteihin ja todisti oikeudessa heidän vangittua johtajaansa vastaan.

Vuonna 1977 pidetyn ETYKin aikaan uskovia oli Leningradin alueella jo tuhansia. – Neuvostoliiton oli tuon kokouksen jälkeen pakko hyväksyä seurakunnan rekisteröiminen. Samana vuonna Arvo Survo tuli joukkoomme. Meillä oli Venäjällä historia ja halusimme toimia avoimesti ja rehellisesti, emme maan alla. Maanalaisissa ryhmissä tapahtui pidätyksiä ja jotkut suljettiin mielisairaalaan. Taistelua käytiin lähellä ja näimme sen.
 
Myös Aarre Kuukauppia painostettiin, kun hän opiskeli toista vuotta Taideteollisessa korkeakoulussa. Eräs agentti yritti taivutella häntä Pushkinin seurakuntavaltuuston puheenjohtajaksi ja samalla tiedonantajaksi ja lupasi puolestaan kaikkea apuaan nuorelle opiskelijalle. – Olin nuoren palavuutta ja intoa täynnä ja kestin painostuksen, Kuukauppi toteaa.

Kasvu murtautui esiin 
Perestroikan alkaessa seuraavalla vuosikymmenellä oli jo kasvanut vahva, itsetuntoinen nuorisojoukko, jolla oli paljon tukijoita. Toisaalta avoimuus kasvoi ja ihmiset uskalsivat puhua, toisaalta Pushkinin seurakuntaan tuli luottamuskriisi. Nuorten mielestä valtuusto imarteli liikaa valtiota eikä uskaltanut aloittaa mitään uutta toimintaa. Uskontoasiain valtuutetut pitivät tiukasti vallasta kiinni.
 
Seurakunnassa oli Kuukaupin mukaan kehittymässä vallankumous. – Me nuoret päätimme, että jos meille ei anneta tilaa siellä, alamme perustaa uusia seurakuntia. Repeämä johti kirkon kiihtyvään kasvuun ja Kupanitsan kirkossa pidettyyn suureen kokoukseen, jossa kärkijoukkona olevat nuoret, kirkon uusi sukupolvi, julistivat Inkerin kirkon jälleen olemassaolevaksi.
 
- Kupanitsan kirkon kattokin oli vielä auki ja täynnä reikiä, kun Inkerin ristilippua kannettiin eteen, piispa muistaa. – Se oli avaus, jonka jälkeen monet alkoivat toimia.
 
Oli tärkeää, että jokaisella syntyvällä seurakunnalla oli omat vireät tukiryhmänsä.  Ulkomaalaisia alkoi tulla Kelttoon, kun se vielä oli heille virallisesti kiellettyä. Arkkitehdit olivat innoissaan, kun pääsivät suunnittelemaan kirkkoja. Yleisuskonnollisuus tuli arvoon ja tullissa katsottiin uskovien tavarakuljetuksia läpi sormien. – Joskus vauhdissa rattaat menivät ohi hevosen, ja Kelton kirkkokin rakennettiin ennen kuin kaikki luvat oli saatu, piispa hymyilee.

– Kirkonmäellä oli vihkiäisissä tuhansia ihmisiä. Vasta 10 vuotta myöhemmin saimme viranomaisilta viimeiset tarvittavat allekirjoitukset.
 Hengellisen vallankumouksen taistelut kantautuivat Eestiin ja Suomeen, jossa alettiin tuntea Kuukaupin mukaan pientä hätää, ettei kansanliike johda hajaannukseen.

Valtava innostus
- Kosti Laitinen, Jouko Sihvo, Vesa Junttila ja monet muut neuvoivat, että meidän pitää saada koulutusta. Vuonna 1988 tehty filmi synnytti valtavan innostuksen. Arvo Survo kiersi kuukauden Suomea ja kirkot täyttyivät. Olin itse mukana ainakin Luumäellä, Turussa ja Malmilla ja näin isot kirkot täynnä ihmisiä. Raamattuopiston juhlilla kaikkien herätysliikkeiden edustajat päättivät lähteä tekemään lähetystyötä Venäjälle, Aarre Kuukauppi muistelee.

– Jo silloin puhuttiin Inkerin kirkosta, joka ”vauvana” päätti kutsua lähetystyöntekijöitä. Työ ulottuikin jo parin vuoden päästä Mordvaan asti. Kaikki tapahtui nopeasti ja spontaanisti. Koettiin, että on Jumalan aika toimia.

Myöhemmin alkoi virallinen Suomen kirkko tulla tueksemme ja Kirkon Ulkomaanapu lähetti Leino Hassisen kouluttajaksi. Hän tuli kokoukseemme ja kysyi, tulisitko sinä ja sinä ja sinä diakonikoulutukseen.

Olin työskennellyt aiemmin graafikkona, mutta 1989 alkaen toimin järjestysmiehen sihteerinä Finstroin rakennustyömaalla. Lähdin mukaan koulutukseen. Pitäessäni Kelton seurakunnassa jumalanpalveluksia opin tuntemaan Suomen kristikansan koko kirjon ja näin sen hyvät puolet mutta myös varjopuolen, kun kaikki ryhmät eivät tulleet keskenään toimeen.

– Olemme tottuneet elämään kohtuudessa ja köyhyydessä, piispa toteaa.  –Kun Kelton kirkon monttu oli kaivettu, kauhistuimme, sillä olimme ajatelleet siitä vähän omakotitaloa suurempaa. Emme aikoinaan voineet kuvitellakaan tätä kaikkea, minkä nyt näemme toteutuneen.
 
SISKO PÖRSTI