Inkerin kirkko
| Uusin numero |
|
INKERIN KIRKKO 1/85/2013  TÄSSÄ NUMEROSSA: 3 Pääkirjoitus 4 60 vuotta täyttänyt piispa Aarre Kuukauppi: "Jumalan antamat lahjat tulee olla seurakunnassa käytössä" 7 Piispa Kuukaupin syntymäpäiväjuhlat 8 Inkerin kirkon uutisia 12 Seurakunta pienten ja heikkojen asialla 14 Rovastikunnat tutuiksi Länsi-Inkerin rovastikunta 17 Taivasta kohti matka vie 18 Serefima Tshernyseva palvelee lapsia ja nuoria 20 Kirkon aika Historiallisia tapahtumia 20 vuotta sitten 22 Elokuvafestivaaleilta yllätysvoitto Inkerin kirkon pastorille 23 Kolumni Jälkimuisto-perinne 24 Soi kunnia ja kiitos 60 vuotta täyttänyt piispa Aarre Kuukauppi: "Jumalan antamat lahjat tulee olla seurakunnassa käytössä"   Piispa Aarre Kuukauppi on kulkenut yhteistä matkaa Inkerin kirkon kanssa reilut kaksi vuosikymmentä. Hän haluaa vaalia kirkossaan herätyskristillistä perinnettä ja vahvistaa lähetystyötä Inkerin kirkon omassa ympäristössä. Tyynenä ja vaatimattomana tunnetun piispan sydäntä lähellä ovat kirkon lapset ja nuoret. Nuoria vastuunkantajia hän rohkaisee: "Virheitä ei tarvitse pelätä." - Tärkein koulu, mitä koskaan olen käynyt, on se kasvatus ja opastus, mitä äiti antoi kuolemaansa asti. Äiti kasvatti meitä lapsia kristillisessä nöyryydessä ja Jumalan sanan tuntemisessa. Hän istutti meihin myönteisessä mielessä Jumalan pelkoa, kiittelee Aarre Kuukauppi äitiään. Kuukauppien perhe karkotettiin sotavuosina Siperiaan. Sieltä he palasivat Karjalan kautta takaisin kotiseudulle Kelttoon Stalinin kuoleman jälkeen. Kierroksen aikana yksi sisaruksista haudattiin Krasnojarskin alueelle ja lapsista toiseksi nuorin, Aarre, syntyi Petroskoissa 1953. Armeijan jälkeen Aarre Kuukauppia alkoivat kiinnostaa sukunsa suomalaiset juuret. Sitten koitti hengellinen herääminen. Aktiivinen uskovien nuorten joukko kokoontui kodeissa, kunnes viranomaiset antoivat Pushkinin kirkon luterilaiselle seurakunnalle vuonna 1977. Nuoret olivat siinä määrin täynnä intoa ja paloa, että seurakunnassa kehkeytyi kriisi, joka laukaisi kirkon voimakkaan kasvun. Nuoret olivat etunenässä, kun Inkerin kirkko antoi vuonna 1989 Kupanitsan kirkossa julistuksen, jossa se totesi yhä olevansa olemassa. Taiteilijasta papiksi Aarre Kuukauppi valmistui Leningradin Taidekorkeakoulusta muotoilijaksi vuonna 1981. Aluksi hän työskenteli graafikkona, myöhemmin suomalaisen rakennusfirman sihteerinä. Pushkinin kirkossa alkoi joulukuussa 1989 ensimmäinen diakonikurssi rovasti Leino Hassisen vetämänä. Aarre Kuukauppi oli yksi "Pushkinin akatemian" suorittaneista, jotka saivat keväällä 1990 pappisdiakonivihkimyksen. Elokuussa 1992 Kuukauppi vihittiin Kupanitsan kirkossa papiksi ja hänestä tuli Inkerin kirkon johtava pastori. - Kun tuli kutsu papiksi, minulle ei ollut mikään tragedia jättää taiteilijan kutsumusta ja siirtyä uuteen tehtävään. En koe, että mikään suuri taiteilija kuoli minussa, Kuukauppi nauraa. Hän löytää jotain yhteistä taiteilijan ja papin työstä; luovuuden. Sitä tarvittiinkin, sillä Inkerin kirkko rakentui kiihkeällä tahdilla. - Se oli ainutlaatuista aikaa, joka ei tule koskaan enää toistumaan kirkkomme historiassa. Tartuimme iloisesti mihin tahansa asiaan. Ihmiset kirjaimellisesti juoksivat hengellisiin kokouksiin, kuvaa Kuukauppi. Kirkon hallinnon, toimivien rakenteiden, luominen osoittautui todella vaikeaksi. - Olimme kaikki aika epäkypsiä. Meillä ei lainkaan ollut käsitystä, miten pitäisi toimia. Olimme eläneet totalitaarisessa järjestelmässä, jossa vuosikymmenien ajan pidimme suumme kiinni. Kun ilmaantui mahdollisuus sanoa mielipiteensä, ihmiset eivät malttaneet kuunnella toisiaan, vaan halusivat - ja haluavat edelleen - sanoa kiivaasti oman mielipiteensä. Piispan monet haasteet Aarre Kuukaupista tuli Inkerin kirkon piispa tammikuussa 1996. Piispuus merkitsee hänelle ennen kaikkea hengellistä johtajuutta, ihmisten sytyttämistä sanalla. Leijonanosan ajasta ja voimista vie kuitenkin kirkkopoliittisten suhteiden rakentaminen läntisten ja itäisten kirkkojen kanssa. - Toisinaan joutuu hyvin ahtaalle, sillä liberalismin ainekset ovat hyvin suuressa määrin läsnä kirkkopolitiikassa. Rukouksemme on, että Herra antaisi meille viisautta tehdä oikeita päätöksiä ja välttyisimme toimimasta omaatuntoamme vastaan. Joskus tahtoisi polkea jalkaa ja sanoa jyrkästi, mutta on pakko pidättäytyä. Juuri kaikkein vaikeimmilta vaikuttavissa tilanteissa on etsittävä hyväksyttävää ratkaisua. - Vaikeinta työssäni ovat talouteen liittyvät kysymykset: mistä hankkia varat palosammutusjärjestelmään, joka vastaa palokunnan meille esittämiä vaatimuksia; mistä raapia kokoon rahat kirkkorakennuksen remontoimiseksi niiden vaatimusten mukaisesti, joita viranomaiset esittävät. He palauttavat kirkon surullisessa kunnossa ja vaativat meiltä korkealaatuista restaurointia. Tai neljännesvuosittaiset tilikertomukset - tämä kaikki uuvuttaa, Aarre Kuukauppi huokaa. Lopulta vaakakupissa painaa enemmän ruohonjuuritason työn hedelmien näkeminen, kun ihmiset tulevat joukolla kirkkoon jouluna tai pääsiäisenä ja seurakunnissa pidetään konfirmaatioita. Se synnyttää piispassa ilontunteen ja halun tehdä työtä. Kirkko muutoksessa 90 % kirkon perinteisestä luterilaisesta väestä on muuttanut Suomeen. Heidän tilalleen tulee "nuoria luterilaisia", joille moni asia on uutta. Piispa Kuukauppi huomauttaa, että toisaalta myös he tuovat jotain uutta, ehkä enemmän missionaarista näkökulmaa kirkolliseen elämään. - Meidän on tultava vielä avoimemmiksi kirkon lähetystehtävälle ja sosiaaliselle työlle uusien ihmisten parissa. Tässä on omat myönteiset puolensa. Varsin usein traditiot estävät uusien ihmisten pääsemistä kirkon elämään, erityisesti hallintoon. Niinpä siellä, missä tämä muutos on ajoissa huomioitu, työ on yleensä tehokkaampaa. Siellä taas, missä ei vieläkään huomata tilanteen muuttumista, on pelkkiä ongelmia. Piispa tuomitsee jyrkästi kansallisuusajattelun kirkossa. - Se on mitä turmiollisin intohimo, mikä kirkon helmassa voi olla. Ilmiötä selitetään sillä, miten joku on lapsuudessaan tai nuoruudessaan kärsinyt vainoa. Jumalan rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Jos ihminen on oppinut tuntemaan Herran hyvyyden, hän ei enää siedä itsessään kaunaa jotakin ihmistä kohtaan. Sen sijaan hän etsii hyvää uskossa ja löytää vastauksia siihen, miksi Herra antaa meille koettelemuksia, joskus jopa todella kovia. Uskoa ilman koettelemuksia ei yksinkertaisesti voi olla. Inkerin kirkossa käy myös voimakas teologinen keskustelu. Inkeriläistaustainen herätyskristillisyys vähenee jossain määrin ja konservatiivinen tunnustuksellisuus kasvaa. - On pappeja ja seurakuntia, jotka hyvin selvästi haluavat kehittää jumalanpalvelusta ja liturgista perinnettä. Toinen teologinen haara tutkii ja vaalii opillista näkemystä. Tähän keskusteluun on syytä paneutua. Herätyskristillisyys on voimavara, jonka varassa Inkerin kirkko on säilynyt vainojen läpi. Sen säilyttämiseksi pitää tehdä työtä. - Oppia voisi verrata ihmisessä olevaan luurankoon, joka pitää koko kehoa koossa. Sen pitää olla selkeä. On myös tärkeää kiinnittää huomiota tiettyihin käytäntöihin, kuten esimerkiksi yleiseen pappeuteen. Meidän on vahvistettava maallikoiden kouluttamista ja Raamatun opettamista. Ihmisille on opetettava, että Kristuksen ruumis on monipuolinen, siinä on useita lahjoja. Ei riitä, että vain yksi lahja toimii papin tai saarnaajan välityksellä. Kaikki Jumalan antamat lahjat pitää olla seurakunnassa käytössä, painottaa piispa Kuukauppi. Tulevaisuuden kysymykset Piispan haaveena on Inkerin kirkon hengellinen kasvu ja sitä kautta sen aseman ja itsenäisyyden vahvistaminen. - Viime vuosina lännestä on alkanut kuulua ajatuksia, ettei lähetystyötä enää tarvita, vaan sen voi korvata humanitaarisella työllä. Tämä haastaa meitä paneutumaan kirkon tehtävään julistaa evankeliumia ja kasvattaa omia seurakuntalaisiamme uhraamaan. Vaikka kiivaimmat rakentamisen vuodet ovat takanapäin, Inkerin kirkossa on katkeamaton ketju uusia rakennusprojekteja myös tulevaisuudessa. - Meidän oloissamme seurakunnan omasta kokoustilasta riippuu paljon sen kehitys ja tulevaisuus. Se näkyy esimerkiksi Pietarissa Pyhän Marian seurakunnassa samoin kuin Petroskoissa. Kirkkotilojen myötä seurakunnat ovat saaneet ikään kuin uutta voimaa hengittämiseen. - Inkerin kirkolla on suuri tehtävä Venäjällä ja hyvät työmahdollisuudet, vaikka byrokratia lisääntyy. Virkavalta on ystävällistä ja halukasta kehittämään yhteistyötä kirkon kanssa. Se antaa suuria mahdollisuuksia avoimeen evankeliointiin, viedä eteenpäin kirkon sanomaa ja Kristuksen evankeliumia, toteaa Kuukauppi iloiten yhteiskunnassa vallitsevasta vapauden ilmapiiristä. Eväitä nuoremmille Piispa Kuukauppi myöntää, että eläkepäivät alkavat siintää mielessä ja tahtia haluaisi jo rauhoittaa. - On kai luonnollista jossain vaiheessa alkaa tuntea, että olisi hyvä, jos nuorempi ja energisempi ottaisi kapulan, hän myhäilee. Nuoria vastuunkantajia Inkerin kirkossa jo palveleekin paljon. Heille piispa on isällinen kaitsija, joka antaa tilaa ja mahdollisuuksia toimia. - Nuorten työntekijöiden tulee oppia keskustelemaan vaikeistakin asioista. Virheiden myöntäminen ja avun pyytäminen on hyvin vaikeaa venäläisille, sitä pitää opettaa. Täällä osataan riidellä ja katkoa välejä poikki, mikä johtaa joskus hyvin vaikeisiin tilanteisiin. Tarvitaan vastuullista toimintaa ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Haluan rohkaista erityisesti nuoria työntekijöitä, etteivät he pelkäisi tehdä virheitä, sillä niiden kautta oppii ja kehittyy. Vasen kuva ylhäällä: Aarre Kuukaupin pappisvihkimys Kupanitsassa elokuussa 1992. Vas. lääninrovasti Jouko Sihvo, Alinan ja Aarre Kuukauppi, pastori Pentti Smeds, pastori Arvo Survo, diakoni Simo Smirnov ja lääninrovasti Reijo Arkkila. Teksti: Tanja Paas, Kristiina Paananen Suomennos: Anu Saari Kuvat: Kuukauppien albumi, Kristiina Paananen
|
"Jumalani, sinuun minä turvaudun, sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan." Ps. 18:2