Pietari Suuri myönsi Venäjän luterilaisille vapaan uskonnon harjoituksen vuonna 1702. Pietarissa aloitti heti kaupungin perustamisvuonna 1703 toimintansa evankelis-luterilainen ruotsalais-suomalainen seurakunta. Keisarinna Anna lahjoitti sille 1733 tontin, jolle valmistui puinen Pyhän Annan kirkko.
Seurakunta jakautui 1745. Suomenkieliset perustivat oman seurakunnan, johon liittyi myös Pietarin virolaisia ja lähialueiden inkeriläisiä. Seurakunta rakensi Bolshaja Konjushennajalle (Suuri Tallikatu) keisarinnan mukaan nimensä saaneen Pyhän Marian kirkon, joka vihittiin joulukuussa 1805. Kirkon suunnitteli arkkitehti Gothlib Paulsson.
Kukoistuksen vuodet
Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, suomalaisten osuus seurakunnassa kasvoi siirtolaisten myötä. 1890-luvulla kirjoilla oli yli 17 000 henkeä. Käytännössä lukumäärä oli 20-30 % suurempi, sillä kausityöläiset eivät liittyneet jäseniksi. Enemmistö seurakuntalaisista oli palvelusväkeä ja tehdastyöläisiä. Heidän lisäkseen oli käsityöläisiä, talonpoikia ja opettajia.
Kirkko oli suomalaisten henkisen ja hengellisen elämän keskus. Seurakunnan tärkein työmuoto oli jumalanpalvelukset, joita parhaimmillaan pidettiin kolmesti yhtenä sunnuntaina suuren väkimäärän takia. Lisäksi kirkolla oli sosiaalinen merkitys, kun ihmiset tapasivat siellä toisiaan. Seurakunta järjesti myös kulttuuriohjelmaa. Nykyisin Inkerin kirkon keskuskansliana palveleva tila toimi konserttisalina. Suomalaiset olivat innokkaita kuorolaulajia ja heillä oli useita kuoroja.
Pyhän Marian seurakunta oli varsin varakas. Kirkollisveroa se ei perinyt, mutta sai merkittäviä lahjoituksia. Vuosina 1842-1844 seurakunta rakennutti kirkkokartanoon kuuluvat talot nro 4-8 Suurella Tallikadulla. Kiinteistöjä hankittiin pikku hiljaa sekä Pietarin kaupungista että ympäröivistä kylistä. Vuokratuloilla kustannettiin seurakunnan menot. Omaisuutta oli myös Suomessa.
Sivistystyötä ja palvelua
Juridisesti ja hallinnollisesti seurakunta kuului Venäjän evankelis-luterilaiseen kirkkoon, joka oli saksalaisjohtoinen. Pyhän Marian papit tulivat silti enimmäkseen Suomesta, kuin myös monien uskonnollisten liikkeiden vaikutus ja teologiset virtaukset.
Pappeja oli enimmillään neljä. Tunnettuja kirkkoherroja olivat Carl Sirén, Adolf Hakkarainen, Juho Saarinen (Eliel Saarisen isä) ja Selim Jalmari Laurikkala. Vuonna 1879 urkuriksi ja kuoronjohtajaksi tullut Mooses Putro muokkasi saksalaisvaikutteisen kirkkokäsikirjan suomalaisille sopivaksi.
Sunnuntaikouluja, joissa nuorille opetettiin uskontoa ja äidinkieltä, pidettiin Pyhässä Mariassa 1820-luvulta lähtien. Ensimmäiset kirkkokoulut perustettiin 1840-luvulla. Pyhän Marian kirkkokoulua johti 1846-1858 Uno Cygnaeus. Vuonna 1905 perustettiin Pietarin suomalainen yhteiskoulu seurakunnan yhteyteen.
Suurkaupungissa oli tarvetta diakoniatyölle. Osan tästä työstä hoitivat seurakunnan suojissa toimivat hyväntekeväisyysyhdistykset. Ne esimerkiksi perustivat erilliset orpokodit pojille ja tytöille, joista jälkimmäinen toimi kirkkokartanossa 1860-luvulta alkaen. 1905 seurakunnan yhteyteen perustettiin vanhainkoti.
Ahtaalle ajettu seurakunta
Lokakuun vallankumous vuonna 1917 muutti kirkon elämän. Kirkko erotettiin valtiosta ja koulut kirkoista tammikuussa 1918. Koulut siirtyivät suomalaisten kommunistien johtaman Suomalaisen Sivistysneuvoston haltuun. Suomalaisten sivistystoiminta ei lakannut kokonaan, mutta sen luonne muuttui.
Seurakunnat menettivät omaisuutensa valtiolle. Pyhän Marian seurakunnan arvoksi laskettiin 3-4 miljoonaa sen aikaista Suomen markkaa. Lisäksi valtio verotti Pyhää Mariaa ankarasti. Aiemmin vauraasta seurakunnasta tuli lyhyessä ajassa rutiköyhä, vapaaehtoisten lahjoitusten turvin sinnittelevä. Seurakunnan käyttöön jäivät ainoastaan kirkko sekä välttämättömin kirkollinen esineistö. Koska kirkkoa ei ollut varaa vv. 1917-1920 lämmittää, se pääsi huonoon kuntoon. Suomesta apua ei ensin tullut, sillä yhteydet sinne olivat katkenneet sisällissodan aikana.
Levottomissa oloissa papit – jotkut uhkailujen ja pidätysten jälkeen – pakenivat Suomeen. Inkerin luterilaisiin seurakuntiin jäi ainoastaan viisi pappia, joiden työtaakka oli valtava. Pyhän Marian seurakunnan otti keväällä 1919 hoitoonsa 72-vuotias kanttori-urkuri Mooses Putro. Hän katosi jäljettömiin hautajaisreissulla marraskuussa 1919, minkä jälkeen seurakuntaa hoiti Sakari Putro, Mooseksen veli. Myös monet seurakuntalaiset pakenivat itsenäiseen Suomeen.
Toivo herää hetkeksi
Lyhyen hetken seurakunnan tilanne näytti paremmalta 1920-luvun alussa. Suomessa kerättiin Inkerin kirkolle kolehti, josta suurin osa tuli Pyhän Marian seurakunnalle. Apuun riensivät myös inkeriläiset seurakunnat, joiden kolehteja vasta perustettu Inkerin suomalainen konsistori välitti Pyhän Marian seurakunnalle. Pyhä Maria liittyi konsistoriin ja siitä tuli keskus, jossa konsistori ja kirkolliskokous kokoontuivat. Piispa Felix Relanderin jälkeen seurakuntien esimieheksi tuli Selim Jalmari Laurikkala.
Seurakunta nousi ulkopuolisen avun turvin ja kirkko saatiin korjattua vuoteen 1927 mennessä. Seurakuntalaisia oli enää noin 2000-3000. Omaa pappia heillä ei vieläkään ollut, sillä viranomaiset eivät myöntäneet lupaa Suomesta tulevalle papille.
Uskonnonvastainen ilmapiiri alkoi voimistua Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulla. Pietarissa viranomaisten lisäksi seurakunnan toimintaa vaikeuttivat suomalaiset kommunistit. Viimeinen kirkolliskokous pidettiin 1928. Alkoivat inkeriläisten karkotukset ja pakkosiirrot.
Vuonna 1931 seurakunnassa pidettiin vielä viisi rippikoulua, joissa kävi 800 henkeä. Tilanne vaikeutui pian, ja huhtikuussa 1937 rovasti Laurikkala karkotettiin Suomeen. Kirkko sulki ovensa keväällä 1938.
Taide-esineet sai haltuunsa Eremitaasin museo. Osa esineistä, mm. urut, katosivat, eikä niitä ole voitu jäljittää. Kirkosta tehtiin aluksi yhteisasuntola, kommunalka. Sisätiloja muutettiin uuteen käyttöön soveltuviksi, esimerkiksi kirkkosali jaettiin kolmeen kerrokseen. Vuodesta 1972 lähtien rakennuksessa oli luontonäyttely.
Jumalanpalveluksia portailla
Perestroikan myötä, toukokuussa 1989 ryhmä inkeriläisiä anoi seurakuntansa rekisteröintiä ja pyysi palauttamaan kirkkorakennuksen takaisin. Rekisteröinti tuli seuraavana vuonna, mutta kirkosta seurakunta sai alkuun vain yhden huoneen toisesta kerroksesta. Tieto seurakunnasta kiiri suusta suuhun. Pian seurakunnan pikkuruisessa toimistohuoneessa kävi päivittäin enemmän ihmisiä, kuin luontotalon näyttelyssä kuukauden aikana.
Kesällä 1991 myös Inkerin rovastikunta sai Inkerin liiton avulla luontotalon toisesta kerroksesta käyttöönsä yhden huoneen, jossa hoidettiin järjestäytymässä olevan kirkon asioita. Ahdas tila oli yhtä aikaa sekä toimisto että varasto, jossa ramppasi alituiseen ihmisiä milloin milläkin asialla.
Seurakunnan jäsen Anna Trifonova muistelee, miten toukokuussa 1990 pieni ryhmä ihmisiä kerääntyi vesisateessa jumalanpalvelukseen luontotalon portaille. Marraskuussa 1990 pidettiin kolmannen kerroksen juhlasalissa ensimmäinen jumalanpalvelus, johon tuli 400 ihmistä. Jumalanpalveluksia oli aluksi epäsäännöllisesti ja niiden pitopaikat vaihtelivat pitkästä eteiskäytävästä ulkoportaisiin, jos sisään ei päästy.
Jumalanpalvelukset olivat aluksi suomeksi, mutta pian kävi ilmi, ettei pelkkä suomen kieli riitä. Nuorempi polvi ei sitä enää ymmärtänyt. Ensimmäisen venäjänkielisen jumalanpalveluksen piti pastori Vladimir Kinner 25.10.1992. Vuoden 1994 tilastojen mukaan suomenkielisessä jumalanpalveluksessa kävi keskimäärin 280 henkeä, venäjänkielisessä 25 ja suomalais-ugrilaisessa 10-15. Konfirmoituja oli 97 ja kastettuja lapsia 16.
Luontotalosta pyhäköksi
Seurakunta sai kirkon itselleen pala palalta. Vuonna 1995 se luovutettiin kokonaan ja seurakunta saattoi ryhtyä suunnittelemaan remonttia. Inkerin kirkon kirkkohallituksen pyynnöstä peruskorjausurakan otti organisoitavakseen Kirkon Ulkomaanapu suomalaisten seurakuntien taloudellisella tuella ja Pietarin museoviraston valvonnassa.
Rakennus oli päässyt neuvostovuosina huonoon kuntoon. Vuonna 1999 käynnistyneessä remontissa perustusten lahot puut korvattiin betonilla, katto ja ikkunat uusittiin ja kerrosten välikatot purettiin. Kellariin tulivat krypta ja keittiötilat. Kirkkosali sai alkuperäisen kaltaisen värityksen, Päikki Prihan suunnittelemat liturgiset tekstiilit ja seurakunnan jäsenen, Albert Stepanovin, maalaaman alttaritaulun. Uusia urkuja jouduttiin vielä odottamaan vuoteen 2010 saakka.
Piispa Aarre Kuukauppi vihki Pyhän Marian kirkon uudelleen käyttöön helluntaina 19.5.2002. Häntä avustivat mm. arkkipiispa Jukka Paarma, emerituspiispa Leino Hassinen ja remontin ajan vt. kirkkoherrana toiminut Kosti Laitinen. Juhlassa olivat läsnä mm. Suomen Tasavallan presidentti Tarja Halonen sekä Pietarin kuvernööri Vladimir Jakovlev.
Elävä ja kasvava seurakunta
Kuluneiden 25 vuoden aikana seurakunta on menettänyt paljon jäseniään Suomeen paluumuuton seurauksena, mutta kasvaa venäjänkielisten parissa. Suomenkieliseen jumalanpalvelukseen osallistuu nykyään 40-50 henkeä, venäjänkieliseen 80-100. Seurakuntalaisia on yhteensä 220, joista maksavia jäseniä 160. Suurina kirkollisina juhlina ihmisiä on 360-380.
Kirkko on lähes maksimaalisessa käytössä, ainoastaan perjantaina ei ole toimintaa. Tilaisuuksia järjestetään sekä palkattujen työntekijöiden että vapaaehtoisten voimin kaiken ikäisille. On jumalanpalveluksia, raamattuopetusta, rukouspiiri, rippikoulu, raamattukoulu, konsertteja, kuoroja, nuortenilta, pyhäkoulu jne. Seurakunnassa on huomattavan paljon 30-50 -vuotiaita. Heistä monet ovat tulleet mukaan rippikoulun tai konserttien kautta. Niihin puolestaan tullaan usein henkilökohtaisesta kutsusta, ystävän tai sukulaisen pyytämänä.
Pyhässä Mariassa vietettiin 22. maaliskuuta 2015 kirkon 210-vuotisjuhlaa, jonka yhteydessä samalla julkistettiin seurakunnan vaiheista kertova venäjänkielinen kirja. Pyhän Marian nykyinen kirkkoherra Mihail Ivanov tiivisti juhlan toteamalla:
– Kiitimme yhdessä Herraa siitä, että Hän varjelee kirkkoaan huolimatta kaikista vaikeuksista, joita kristittyjen elämässä eteen tulee. Saimme taas vahvistusta, kuinka uskollinen Herra on omille lupauksilleen: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”